Ensi vuonna on vuosiluvussa samat numerot, kuin henkilötunnukseni loppuosassa, eri järjestyksessä vain. En tiedä numerologiasta mitään, mutta kai tämä nyt jotain tarkoittaa? Olenko ensi vuoden kirkkain tähti? Voitanko lotossa pääpotin? Saanko autoni kuntoon? Löydänkö kauan kadoksissa olleen Biltema -otsalamppuni? Veikkaisin viimeistä, sillä on todennäköistä, että ensi vuonna muutan asujaimeni suurempaan.
Ja hupsis, niin kerkesi vuosi vaihtua, ennenkuin pääsin jatkamaan tätä tekstiä. On se ilmoja pidellyt, on.
Joten Hyvää vuotta 2011.
Tuossa juuri ennen vuoden vaihtumista eräs ystäväni käytti minusta ilmaisua moniosaaja. Kiitos kiitos, ei se tuulesta temmattu väite ole, myönnän. Monta asiaa on kyllä vielä oppimatta, esim. en ole muurannut, hitsannut enkä laatoittanut, puhumattakaan lentokoneen tai kookkaamman laivan ohjaamisesta.
Monia asioita on äärettömän mukava tehdä, ja kun yhteen asiaan kyllästyy, voi tehdä jotain muuta. Siinäpä se, jos teen yhtä asiaa liian pitkään, se alkaa tuntua tylsältä ja pitää keksiä jotain muuta. Suurten ja mullistavien tulosten kannalta tämä ei kyllä ole hyvä, asioihin menee aikaa - pari kolme päivää yhden asian kimpussa jo riittää, aivoja ja kehoa pitää tuulettaa jollain muulla tekemisellä. Toki siinä parissa kolmessakin päivässä saa tehtyä paljon, sillä toisaalta mielelläni teen yhden asian kerralla loppuun, mikäli olosuhteet ovat kelpoisat.
Että tekisin viikko- ja kuukausitolkulla jotain yhtä ja samaa, uhh, ei käy. Olen kokeillut. Tämä moniosaaminen on siis selviytymiskeino, elämäntapa, ja näyttää siltä, että pysyn terveempänä, kun voin vapaasti kelluen vaihtaa tekemistä oitis, kun siltä tuntuu. Tietenkään se ei ole aina mahdollista, joskus voi olla jonkun (esim itseni) asettama dead line, tai muuten vaan joku typerä aikataulu, kuten esim. ensi-ilta tai muu rajoite.
Muistanpa, kun sävelsin ensimmäisen isomman juttuni, Punk-Ooppera Punktion vuonna 1995 (ohj. Miisa Lindén, lib. Jouni Numminen). Olimme sopineet työryhmän kanssa päivämäärän, jolloinka sävellykset olisivat valmiit. Viimeisenä päivänä, iltana sekä yönä sävelsin 20 A4-sivua nuottia - soolomelodiaa ja pari kuoropiisiä. Olin saanut valmista aikaan noin yhdeltä yöllä, ja tietenkin siinä kohdassa kävi niin, että tietokone ei tallentanutkaan nuottia. Suurin osa katosi jäljettömiin ja piti tehdä uudestaan. Huhhuijaa, mutta voi olla, että toisella kerralla siitä tuli parempi, niin muistan ajatelleeni seuraavan päivän harjoituksissa.
Joskus olen hiukan kade sellaisille ihmisille, jotka voivat rauhassa keskittyä vain yhteen asiaan. Tuntuu, että siinä on aikaa miettiä suurempia ja laajempia kaaria. Monen asian simultaanissa miettimisessä ei meinaa pää aina pysyä asiassa, ts pääasiassa. Innostus saattaa kadota yhdestä asiasta ja juuttua toiseen ja vielä kolmanteenkin ja sitten täytyy riuhtaista itsensä takaisin siihen ensimmäiseen.
Onkohan moniosaaja liian myönteinen termi kuvaamaan tätä? Sähläri, jokapaikan höylä, saamaton ja luuseri ovat nimityksiä, joita olen tavannut näissä yhteyksissä. Pahasti on joskus harmittanut ja alemmuuden tunnoissa olen kärvistellyt, ennenkuin opin tuntemaan ja hyväksymään asiain tilan.
On ihmisiä, joilla tämä moniosaaminen toimii hyvin, he ovat suunnattoman energisiä ja heille ei tuota vaikeuksia tehdä töitä 12 h vuorokaudessa, heille lepo ja joutenolo ovat ahdistuksen hetkiä, nukkuminen velvollisuus. Huokaan syvään. Olen juuri syönyt tekemääni melko herkullista pitsaa ja haluaisin ottaa torkut.
Minulla liittyy tähän jonkinlainen kunnianhimo, minkä hitusen oudoksuen tunnistan ja tunnustan. Kaikki uusi, mihin ryhdyn, minun pitää oppia nopeasti ja ikäänkuin luonnostaan, kaikessa siinä minun pitää olla hyvä, ellei peräti paras. Jos en opi tai jos en ole paras tai edes hyvä, niin kyllä minä sille selityksen keksin. Hyvän selityksen, tietysti. Nuorena - 14 v. - harjoittelin hämmästyttävän ahkerasti sähköbasson kanssa, melkein joka päivä pari kolme tuntia. Basso imaisi minut matalien aaltojensa sekaan kuin meri ryhävalaan. Opin nopeasti, minua kehuttiin ja olin ehkä paras. Vähintäänkin hyvä. Kolmekymppisenä lakkasin harjoittelemasta tekniikkaa, treenasin vain piisit. Edellä kertomaani ajatellen tämä oli perin merkillistä, siis se pitkän pitkä treeniputki. Nykyään kun otan haltuun jonkun uuden soittimen en suinkaan harjoittele, soitan vain ja opin sitten aikaa myöten.
Parisuhteisiin asti tämä pätkäkeskittyminen ei minulla päde. No äh, tietysti joku voi olla tästä eri mieltä, nimittäin elämässäni on ollut kolme pitkää suhdetta, kaksi viisivuotista ja yksi kymmenvuotinen. Nyt on menossa neljäs, toivottavasti pitkän pitkä ja loppuelämän. Haluan vakautta, vaikka heinämiehen lailla elon pellolla heilun. Paradoksit kuuluvat elämääni, kuten huomataan.
