Pyöräretken loppuraportti

Taannoinen pyöräretki Jämsänkoskelle onkin vielä loppuun kertomatta. Jäin syömään sitä pitsaa sinne Länkipohjaan, se oli ihan hyvä pitsa. Ne rasvat olivat tarpeen, sillä, kuten mainitsin, edessä oli mäkistä seutua.

Varsin mainio tie on Länkipohjasta Jämsään, Ouninpohjan ja historiallisen Vanhan Laukaantien kautta. Ouninpohjan hiekkatiessä ei ole tasaista pätkää, tie menee joko ylös tai alas, nyppylät ovat teräviä ja niillä pyöräily on itse asiassa hauskaa. Paljon hauskempaa, kuin asfalttiteiden piiitkät mäet. Mutta ei tämä vielä mitään. Heti oitis Ouninpohjan jälkeen reitti kääntyi vielä ylemmäs niin jyrkkää, että jyrkempi on vain köyhän tie omaan taloon. Samalla tie kapeni kärrypoluksi ja niin alkoi Vanha Laukaantie, jota kuninkaatkin kulkivat.

Ehkä puolet siitä reittiosuudesta pystyi polkemaan, muuten piti taluttaa. Ihmettelin että pyöräni kesti, oman painoni lisäksi kun oli n. 25 kg lisäpainoa ja äärettömän epätasainen tie. Pyörä siis kesti, minäkin kestin, vain toisen etulaukun ripustus petti osittain. Pyörä on ollut omistuksessani toistakymmentä vuotta ja ostin sen käytettynä, ehkä kolmevuotisena ja sivulaukut olen löytänyt kirpputorilta á 5 €.

Jämsään ja niin sanotuille oikeille teille päästyäni ajattelin, että nytpä helpottaa. Höpö höpö. Hiekkatie Ylä-Partalasta Jämsään oli hirveä. Siihen oli ajettu todella karkeaa soraa ja ylämäet olivat täysin nimismiehenkiharoilla. Eteneminen oli työläämpää, kuin Laukaantiellä. Partalasta Jämsään taasen oli ehkä noin kolmen kilometrin loiva alamäki kelpo asfalttia ja Jämsästä Jämsänkoskelle Mellan suoran kautta perin tasaista joenvartta. Jämsänkosken Alkossa olin klo 19.25. ja yllättävästi kohdehyllyilläni seisoskeli myös siskonmies, joka oli hankkimassa yllätysjuomapulloa minulle. Pieleen meni yllätys, mutta kyllä Sisu-viina oli ansaittu.

Lauantain lepäilin ja kalastelin Mäkisten kanssa. Sunnuntaina lähdin paluumatkalle, jonka suunnittelin juuri hankkimieni pyöräilykarttojen avulla välttelemään Ylä-Partalan hiekkatietä. Onnistuinkin ja reitti oli hiukan lyhyempikin, mutta Vanhaa Laukaantietä en voinut enkä halunnutkaan vältellä.

Länkipohjassa ajelin Kirkkomuseon kautta - sitä en kyllä nähnyt, mutta sevväliä, löysin hyvän yöpaikan erään rypsipellon reunalta. Ilta-aurinko säteilytti eloni ja maamieskin tuli traktorilla kylvämään kirvoja luomupellollensa, hämmästeli hän kovin, ei ollut lie kukaan ennen leiriytynyt moiseen paikkaan. Luonnollisesti maamies kunnioitti jokamiehen oikeuksiani, kuin myös itse hänen peltoansa.

Maanantaiaamu sai minut kiinni kirjaimellisesti housut kintuissa. Edellisen illan ruokaan olin viskannut ehkä yli-ikäistä pussimuonaa, erinomaista oli se, että kerkesin ulos teltasta. Yksi kotiin unohtamistani tavaroista oli kakkalapio, jota vastuullinen retkeilijä kuskaa mukanaan aina, jos tiedossa on luontoulostamista. Jouduin jättämään osan löysää itseäni pellonreunaan mättähällä hätäisesti peitettynä. Onneksi oli luomupelto muutenkin.

Valitsin vaihtoehtoisen reitin Eräjärveltä Tampereelle, reitti kulki Ysitien eteläpuolella. Erikoisin pätkä oli Vanha Rautatie, joka oli vanhan radan päälle rakennettu hiekkatie. Tasaista ja suoraa.

Lähellä Tamperetta satulan eksistenssi alkoi olla häiritsevän kokoinen. Muutkin kehon ja pyörän risteymäkohdat olivat tulleet enemmän esille. Olin Tampereella viittä minuuttia ennen arvioimaani aikaa, mutta enpä olisi paljoa pidemmälle jaksanutkaan.

Linnuntietä mitattuna päivämatkani olivat n. 55-60 km, mutta kun ottaa huomioon maaston mäkisyyden, niin matkaa tuli ehkä 70 km per päivä. Se on liikaa minulle. Tulipa sekin selväksi. Seuraavalla reissulla olen viisaampi, ainakin mitä tulee reitin pituuteen.