Itä-Savo nukkuu. Helle on pysäyttänyt ajan, sulattanut sen portinpieleen, johonkin sen piti siitä lähteä. Kuivuttuaan se nousevan tuulen mukana pöllyää sinne tänne, kunnes sade taas sitoo sen maahan.
Kohta nähdään mitä kuuluu mustikoille, näkyykö mitään sieniä ja onko metsässä ötiäisiä. Lyhyesti nyt, pitää mennä, ennenkuin aika pöllyää pois.
torstai 29. heinäkuuta 2010
maanantai 26. heinäkuuta 2010
Just joo. Menin aamulla Työvoiman sivuille etsiäkseni tietoa lyhyen koulutuksen avustusmahdollisuuksista. Päädyin Tampereen Työ- ja Elinkeinotoimiston (tai keskuksen tai jotain) sivuille, mistä löysin puhelinnumeron Koulutuslinjalle. Soitin sinne.
Elikkä elikkä, sanoi virkailija puhelimessa. Tämmöset vaihtoehdot sulla nyt olis, sanoi. Kysyin käsittelyajoista, no sitten pitäisi ottaa yhteyttä Tampereen toimistoon, kuulin. Ai jaa, luulin juuri sinne soittaneeni. Ei ole siinä sivuilla mainintaa, että tämä Koulutuslinja on valtakunnallinen numero. Täysin turha soitto, olisin voinut soittaa suoraan Treelle.
Etsin Tampereen numeron sivuilta, soittoaika 9.-11.00, jep, osuu siihen. Numero tuuttaa varattua, päättelen siellä olevan ruuhkaa. Sivuilla kerrotaan, että ei tarvita ajanvarausta, toimisto on auki 9.-16.00. No lähdenpä paikan päälle, asia hoituu aina parhaiten, kun on itse läsnä.
Nousen rappusia toimiston toiseen kerrokseen, etsin koulutuspalveluosaston. Kaksi huonetta, mutta kummassakaan ei ole virkailijaa. Huomaan osaston pöydällä kyltin, jossa kerrotaan toimiston olevan suljettu. Ei kerrota kuitenkaan miksi näin ja milloin aukeaa. Tästä ei ollut myöskään netissä mainintaa, perskule, tulin turhaan.
Kävelen Info-tiskille ja kyselen, että mistä on kyse. Juu, tilanne on nyt tämmöinen, että ne on suljettu, sanoo virkailija. No elokuussa aukeavat, vastaa tämä kysymykseeni. Päätin vuodattaa tähänastiset kokemukseni Työvoimahallinnosta Infon virkailijalle, joka sanoo, että no voithan käydä huoneessa 23, sieltä saat myös neuvoja. No okke, kävelen ko huoneen ovelle, jossa roikkuukin lappu Suljettu klo 12.-13.00. Kello oli 12.35.
Astelen jälleen Info-tiskille ja kerron näkemästäni lapusta. Oi voi, eihän siellä nyt pitäisi ruokataukoa olla, huolestuu virkahenkilö. En jäänyt odottelemaan oven avautumista, lähdin Pispalaan.
Onneksi Työvoimassa asiointi ei ollut ainoa kaupunkikäyntini tarkoitus. Kävin myös Kelassa viemässä ensimmäisen työttömyyskorvaushakemukseni. Sen käsittely ei kuulema kestä kuin kolmesta neljään viikkoon. Sossun tyypit hei, mää tuun taas!
Elikkä elikkä, sanoi virkailija puhelimessa. Tämmöset vaihtoehdot sulla nyt olis, sanoi. Kysyin käsittelyajoista, no sitten pitäisi ottaa yhteyttä Tampereen toimistoon, kuulin. Ai jaa, luulin juuri sinne soittaneeni. Ei ole siinä sivuilla mainintaa, että tämä Koulutuslinja on valtakunnallinen numero. Täysin turha soitto, olisin voinut soittaa suoraan Treelle.
Etsin Tampereen numeron sivuilta, soittoaika 9.-11.00, jep, osuu siihen. Numero tuuttaa varattua, päättelen siellä olevan ruuhkaa. Sivuilla kerrotaan, että ei tarvita ajanvarausta, toimisto on auki 9.-16.00. No lähdenpä paikan päälle, asia hoituu aina parhaiten, kun on itse läsnä.
Nousen rappusia toimiston toiseen kerrokseen, etsin koulutuspalveluosaston. Kaksi huonetta, mutta kummassakaan ei ole virkailijaa. Huomaan osaston pöydällä kyltin, jossa kerrotaan toimiston olevan suljettu. Ei kerrota kuitenkaan miksi näin ja milloin aukeaa. Tästä ei ollut myöskään netissä mainintaa, perskule, tulin turhaan.
Kävelen Info-tiskille ja kyselen, että mistä on kyse. Juu, tilanne on nyt tämmöinen, että ne on suljettu, sanoo virkailija. No elokuussa aukeavat, vastaa tämä kysymykseeni. Päätin vuodattaa tähänastiset kokemukseni Työvoimahallinnosta Infon virkailijalle, joka sanoo, että no voithan käydä huoneessa 23, sieltä saat myös neuvoja. No okke, kävelen ko huoneen ovelle, jossa roikkuukin lappu Suljettu klo 12.-13.00. Kello oli 12.35.
Astelen jälleen Info-tiskille ja kerron näkemästäni lapusta. Oi voi, eihän siellä nyt pitäisi ruokataukoa olla, huolestuu virkahenkilö. En jäänyt odottelemaan oven avautumista, lähdin Pispalaan.
Onneksi Työvoimassa asiointi ei ollut ainoa kaupunkikäyntini tarkoitus. Kävin myös Kelassa viemässä ensimmäisen työttömyyskorvaushakemukseni. Sen käsittely ei kuulema kestä kuin kolmesta neljään viikkoon. Sossun tyypit hei, mää tuun taas!
lauantai 17. heinäkuuta 2010
Olemisesta
Läsnäolevia huolenaiheita:
Tämähän ei tarkoita sitä, että suhtautuisin velkoihini välinpitämättömästi. Suojelen vain itseäni turhalta paineelta, jotta pysyisin terveenä ja voisin hoitaa velvoitteeni elämää kohtaan. Toisenlaisestakin asenteesta on kokemusta ja se ei ollut hyvä.
Tunnen ihmisä, jotka ovat selvinneet jostakin suuresta vaikeudesta, joko sairaudesta, onnettomuudesta tai muusta vastaavasta. Joillekin heistä on yhteistä tietynlainen elämänasenne, hötkyilemättömän vakaa ja siitä huolimatta intohimoinen ote työhön tai ylipäätään siihen, mitä tekee. Varmuus siitä, että se on oikein ja että he ovat oikeassa vähintään siinä, mitä tulee heihin itseensä ja omaan suhteeseen ympäröivän maailman kanssa.
Joskus kauan sitten pidin tällaisia ihmisä jotenkin drop out -tyyppeinä, he eivät tuntuneet olevan mukana tässä maailmassa. Nyt näen toisin, he ovatkin drop in -tyyppejä. He näkevät selvemmin.
Asenteeni muutokseen varmasti vaikuttaa oma selviytymiseni pitkästä masennuksesta. Kuin olisi uinut sameasta vedestä kirkkaaseen, sameassa räpiköinnin jälkeen voi turvallisesti kellua kirkkaan veden pinnalla ja nähdä joka suuntaan. Siinä kelluessa tietää kuka itse on, muuten ei kellua voisikaan. Kelluminen vaatii jatkuvaa tarkkailua, että ei hukkaa itseään ja huku taas sameisiin pohjamutiin.
- Kuinka käy sienisadon? Marjatkin ovat vaarassa, jos kuivuus jatkuu. Himpskatti.
- -
Tämähän ei tarkoita sitä, että suhtautuisin velkoihini välinpitämättömästi. Suojelen vain itseäni turhalta paineelta, jotta pysyisin terveenä ja voisin hoitaa velvoitteeni elämää kohtaan. Toisenlaisestakin asenteesta on kokemusta ja se ei ollut hyvä.
Tunnen ihmisä, jotka ovat selvinneet jostakin suuresta vaikeudesta, joko sairaudesta, onnettomuudesta tai muusta vastaavasta. Joillekin heistä on yhteistä tietynlainen elämänasenne, hötkyilemättömän vakaa ja siitä huolimatta intohimoinen ote työhön tai ylipäätään siihen, mitä tekee. Varmuus siitä, että se on oikein ja että he ovat oikeassa vähintään siinä, mitä tulee heihin itseensä ja omaan suhteeseen ympäröivän maailman kanssa.
Joskus kauan sitten pidin tällaisia ihmisä jotenkin drop out -tyyppeinä, he eivät tuntuneet olevan mukana tässä maailmassa. Nyt näen toisin, he ovatkin drop in -tyyppejä. He näkevät selvemmin.
Asenteeni muutokseen varmasti vaikuttaa oma selviytymiseni pitkästä masennuksesta. Kuin olisi uinut sameasta vedestä kirkkaaseen, sameassa räpiköinnin jälkeen voi turvallisesti kellua kirkkaan veden pinnalla ja nähdä joka suuntaan. Siinä kelluessa tietää kuka itse on, muuten ei kellua voisikaan. Kelluminen vaatii jatkuvaa tarkkailua, että ei hukkaa itseään ja huku taas sameisiin pohjamutiin.
perjantai 16. heinäkuuta 2010
Tuulikki Ukkola on neekeri
Kokoomuksen kansanedustaja Tuulikki Ukkola sanailee blogissaan, että "minulle sana neekeri ei ole paha sana." Voi hyvä tavaton. Eihän siinä sitten mitään, jos kerta Tuulikki Ukkola ei loukkaanu, jos häntä nimitetään neekeriksi.
Mikä kumma siinä on, että ihmiset ei tajua? Jos joku kansanosa sanoo, että heitä ei saa kutsua sillä ja tällä nimellä, niin miksi kuitenkin jotkut väen vängällä haluaa tehdä niin? Millä oikeudella joku toinen on sopiva määrittelemään nimityksen, kuin ko ryhmä itse? Jokaisella pitää olla oikeus tulla kutsutuksi sillä nimellä, kuin itse haluaa. Mikä tässä on vaikeatajuista?
Ukkolakin vetoaa siihen, että jo aikaa sitten koulukirjoissakin on puhuttu neekereistä. No niinpä! Aikaa sitten ei tiedetty sanan ikävistä etymologisista vivahteista. Joku toinen on vedonnut siihen, että he itsekin kutsuvat itseään sillä nimellä. Juupa, erilaiset vähemmistöt yms. huutelevat toisilleen mitä sattuu ja nimittelevät toisiaan, mutta ainoastaan heillä itsellään on siihen oikeus, muitten suusta se on loukkaavaa. Kyseessä on siis vertaishuumori.
Olen kuullut myös jonkun sanovan, että kyllä heitä saa kutsua neekeriksi, minä olen kysynyt heiltä itseltään. Just joo, kaikiltako? Jos joku yksilö antaa luvan kutsua itseään haukkumanimellä, se ei suinkaan tarkoita, että kaikkia saa kutsua samoin.
Onko tässä jollekin vielä jotain epäselvää?
Mikä kumma siinä on, että ihmiset ei tajua? Jos joku kansanosa sanoo, että heitä ei saa kutsua sillä ja tällä nimellä, niin miksi kuitenkin jotkut väen vängällä haluaa tehdä niin? Millä oikeudella joku toinen on sopiva määrittelemään nimityksen, kuin ko ryhmä itse? Jokaisella pitää olla oikeus tulla kutsutuksi sillä nimellä, kuin itse haluaa. Mikä tässä on vaikeatajuista?
Ukkolakin vetoaa siihen, että jo aikaa sitten koulukirjoissakin on puhuttu neekereistä. No niinpä! Aikaa sitten ei tiedetty sanan ikävistä etymologisista vivahteista. Joku toinen on vedonnut siihen, että he itsekin kutsuvat itseään sillä nimellä. Juupa, erilaiset vähemmistöt yms. huutelevat toisilleen mitä sattuu ja nimittelevät toisiaan, mutta ainoastaan heillä itsellään on siihen oikeus, muitten suusta se on loukkaavaa. Kyseessä on siis vertaishuumori.
Olen kuullut myös jonkun sanovan, että kyllä heitä saa kutsua neekeriksi, minä olen kysynyt heiltä itseltään. Just joo, kaikiltako? Jos joku yksilö antaa luvan kutsua itseään haukkumanimellä, se ei suinkaan tarkoita, että kaikkia saa kutsua samoin.
Onko tässä jollekin vielä jotain epäselvää?
maanantai 12. heinäkuuta 2010
Pyöräretken loppuraportti
Taannoinen pyöräretki Jämsänkoskelle onkin vielä loppuun kertomatta. Jäin syömään sitä pitsaa sinne Länkipohjaan, se oli ihan hyvä pitsa. Ne rasvat olivat tarpeen, sillä, kuten mainitsin, edessä oli mäkistä seutua.
Varsin mainio tie on Länkipohjasta Jämsään, Ouninpohjan ja historiallisen Vanhan Laukaantien kautta. Ouninpohjan hiekkatiessä ei ole tasaista pätkää, tie menee joko ylös tai alas, nyppylät ovat teräviä ja niillä pyöräily on itse asiassa hauskaa. Paljon hauskempaa, kuin asfalttiteiden piiitkät mäet. Mutta ei tämä vielä mitään. Heti oitis Ouninpohjan jälkeen reitti kääntyi vielä ylemmäs niin jyrkkää, että jyrkempi on vain köyhän tie omaan taloon. Samalla tie kapeni kärrypoluksi ja niin alkoi Vanha Laukaantie, jota kuninkaatkin kulkivat.
Ehkä puolet siitä rei
ttiosuudesta pystyi polkemaan, muuten piti taluttaa. Ihmettelin että pyöräni kesti, oman painoni lisäksi kun oli n. 25 kg lisäpainoa ja äärettömän epätasainen tie. Pyörä siis kesti, minäkin kestin, vain toisen etulaukun ripustus petti osittain. Pyörä on ollut omistuksessani toistakymmentä vuotta ja ostin sen käytettynä, ehkä kolmevuotisena ja sivulaukut olen löytänyt kirpputorilta á 5 €.
Jämsään ja niin sanotuille oikeille teille päästyäni ajattelin, että nytpä helpottaa. Höpö höpö. Hiekkatie Ylä-Partalasta Jämsään oli hirveä. Siihen oli ajettu todella karkeaa soraa ja ylämäet olivat täysin nimismiehenkiharoilla. Eteneminen oli työläämpää, kuin Laukaantiellä. Partalasta Jämsään taasen oli ehkä noin kolmen kilometrin loiva alamäki kelpo asfalttia ja Jämsästä Jämsänkoskelle Mellan suoran kautta perin tasaista joenvartta. Jämsänkosken Alkossa olin klo 19.25. ja yllättävästi kohdehyllyilläni seisoskeli myös siskonmies, joka oli hankkimassa yllätysjuomapulloa minulle. Pieleen meni yllätys, mutta kyllä Sisu-viina oli ansaittu.
Lauantain lepäilin ja kalastelin Mäkisten kanssa. Sunnuntaina lähdin paluumatkalle, jonka suunnittelin juuri hankkimieni pyöräilykarttojen avulla välttelemään Ylä-Partalan hiekkatietä. Onnistuinkin ja reitti oli hiukan lyhyempikin, mutta Vanhaa Laukaantietä en voinut enkä halunnutkaan vältellä.
Länkipohjassa ajelin Kirkkomuseon kautta - sitä en kyllä nähnyt, mutta sevväliä, löysin hyvän yöpaikan erään rypsipellon reunalta. Ilta-aurinko säteilytti eloni ja maamieskin tuli traktorilla kylvämään kirvoja luomupellollensa, hämmästeli hän kovin, ei ollut lie kukaan ennen leiriytynyt moiseen paikkaan. Luonnollisesti maamies kunnioitti jokamiehen oikeuksiani, kuin myös itse hänen peltoansa.
Maanantaiaamu sai minut kiinni kirjaimellisesti housut kintuissa. Edellisen illan ruokaan olin viskannut ehkä yli-ikäistä pussimuonaa, erinomaista oli se, että kerkesin ulos teltasta. Yksi kotiin unohtamistani tavaroista oli kakkalapio, jota vastuullinen retkeilijä kuskaa mukanaan aina, jos tiedossa on luontoulostamista. Jouduin jättämään osan löysää itseäni pellonreunaan mättähällä hätäisesti peitettynä. Onneksi oli luomupelto muutenkin.
Valitsin vaihtoehtoisen reitin Eräjärveltä Tampereelle, reitti kulki Ysitien eteläpuolella. Erikoisin pätkä oli Vanha Rautatie, joka oli vanhan radan päälle rakennettu hiekkatie. Tasaista ja suoraa.
Lähellä Tamperetta satulan eksistenssi alkoi olla häiritsevän kokoinen. Muutkin kehon ja pyörän risteymäkohdat olivat tulleet enemmän esille. Olin Tampereella viittä minuuttia ennen arvioimaani aikaa, mutta enpä olisi paljoa pidemmälle jaksanutkaan.
Linnuntietä mitattuna päivämatkani olivat n. 55-60 km, mutta kun ottaa huomioon maaston mäkisyyden, niin matkaa tuli ehkä 70 km per päivä. Se on liikaa minulle. Tulipa sekin selväksi. Seuraavalla reissulla olen viisaampi, ainakin mitä tulee reitin pituuteen.
Varsin mainio tie on Länkipohjasta Jämsään, Ouninpohjan ja historiallisen Vanhan Laukaantien kautta. Ouninpohjan hiekkatiessä ei ole tasaista pätkää, tie menee joko ylös tai alas, nyppylät ovat teräviä ja niillä pyöräily on itse asiassa hauskaa. Paljon hauskempaa, kuin asfalttiteiden piiitkät mäet. Mutta ei tämä vielä mitään. Heti oitis Ouninpohjan jälkeen reitti kääntyi vielä ylemmäs niin jyrkkää, että jyrkempi on vain köyhän tie omaan taloon. Samalla tie kapeni kärrypoluksi ja niin alkoi Vanha Laukaantie, jota kuninkaatkin kulkivat.
Ehkä puolet siitä rei
ttiosuudesta pystyi polkemaan, muuten piti taluttaa. Ihmettelin että pyöräni kesti, oman painoni lisäksi kun oli n. 25 kg lisäpainoa ja äärettömän epätasainen tie. Pyörä siis kesti, minäkin kestin, vain toisen etulaukun ripustus petti osittain. Pyörä on ollut omistuksessani toistakymmentä vuotta ja ostin sen käytettynä, ehkä kolmevuotisena ja sivulaukut olen löytänyt kirpputorilta á 5 €.Jämsään ja niin sanotuille oikeille teille päästyäni ajattelin, että nytpä helpottaa. Höpö höpö. Hiekkatie Ylä-Partalasta Jämsään oli hirveä. Siihen oli ajettu todella karkeaa soraa ja ylämäet olivat täysin nimismiehenkiharoilla. Eteneminen oli työläämpää, kuin Laukaantiellä. Partalasta Jämsään taasen oli ehkä noin kolmen kilometrin loiva alamäki kelpo asfalttia ja Jämsästä Jämsänkoskelle Mellan suoran kautta perin tasaista joenvartta. Jämsänkosken Alkossa olin klo 19.25. ja yllättävästi kohdehyllyilläni seisoskeli myös siskonmies, joka oli hankkimassa yllätysjuomapulloa minulle. Pieleen meni yllätys, mutta kyllä Sisu-viina oli ansaittu.
Lauantain lepäilin ja kalastelin Mäkisten kanssa. Sunnuntaina lähdin paluumatkalle, jonka suunnittelin juuri hankkimieni pyöräilykarttojen avulla välttelemään Ylä-Partalan hiekkatietä. Onnistuinkin ja reitti oli hiukan lyhyempikin, mutta Vanhaa Laukaantietä en voinut enkä halunnutkaan vältellä.
Länkipohjassa ajelin Kirkkomuseon kautta - sitä en kyllä nähnyt, mutta sevväliä, löysin hyvän yöpaikan erään rypsipellon reunalta. Ilta-aurinko säteilytti eloni ja maamieskin tuli traktorilla kylvämään kirvoja luomupellollensa, hämmästeli hän kovin, ei ollut lie kukaan ennen leiriytynyt moiseen paikkaan. Luonnollisesti maamies kunnioitti jokamiehen oikeuksiani, kuin myös itse hänen peltoansa.
Maanantaiaamu sai minut kiinni kirjaimellisesti housut kintuissa. Edellisen illan ruokaan olin viskannut ehkä yli-ikäistä pussimuonaa, erinomaista oli se, että kerkesin ulos teltasta. Yksi kotiin unohtamistani tavaroista oli kakkalapio, jota vastuullinen retkeilijä kuskaa mukanaan aina, jos tiedossa on luontoulostamista. Jouduin jättämään osan löysää itseäni pellonreunaan mättähällä hätäisesti peitettynä. Onneksi oli luomupelto muutenkin.
Valitsin vaihtoehtoisen reitin Eräjärveltä Tampereelle, reitti kulki Ysitien eteläpuolella. Erikoisin pätkä oli Vanha Rautatie, joka oli vanhan radan päälle rakennettu hiekkatie. Tasaista ja suoraa.
Lähellä Tamperetta satulan eksistenssi alkoi olla häiritsevän kokoinen. Muutkin kehon ja pyörän risteymäkohdat olivat tulleet enemmän esille. Olin Tampereella viittä minuuttia ennen arvioimaani aikaa, mutta enpä olisi paljoa pidemmälle jaksanutkaan.
Linnuntietä mitattuna päivämatkani olivat n. 55-60 km, mutta kun ottaa huomioon maaston mäkisyyden, niin matkaa tuli ehkä 70 km per päivä. Se on liikaa minulle. Tulipa sekin selväksi. Seuraavalla reissulla olen viisaampi, ainakin mitä tulee reitin pituuteen.
Melontareissusta vielä
Tämä oli vielä pakko jakaa. Kuvassa risukeitin, jonka väsäsin Retki-lehdessä olleen jutun perusteella. Omassa keittimessäni käytän samaa runkoa, kuin Retki-lehdessä, eli Ikean rosteriaterinkuivainta, kyljessä alumiinisesta verhotangosta laitetut jalat, jotka muttereilla kiinni.
Vekotin toimii erinomaisesti. Polttoaineen voi kerätä lähimmältä parilta kolmelta neliömetriltä ja pieni määrä kuivaa sytykettä - tuohta - voi olla varmuudeksi mukana. Ensin pieniä risuja, sitten vahvempaa tavaraa ja vaikka käpyjä lopuksi, niin tulee hyvä hiillos.
Kattila kyllä nokeentuu, mutta niin se tekee Trangiassakin. Kaasukeitin ei nokea, mutta patruunoinensa se on perin epäekologinen. Tähän keittimeen löytyy polttoainetta melkeinpä mistä ja melkein milloin vain. Tietysti tämän voi tehdä mistä hyvänsä pelti/säilykepurkista, mutta tämä ei ruostu, ainakaan heti oitis.
Ko keittimen testauksen lisäksi melontareissu kertoi minulle kaksi asiaa:
1. Sopiva päivämatka minulle meloen on n. 5-15 km, olosuhteista riippuen.
2. Jos aallokko on korkeampi kuin kajakki, niin parempi mennä maihin.
No kertoi se kolmannenkin. Melonta, kuten myös pyöräily tai patikointi, on perin meditatiivista puuhaa. Jokaisella melanvedolla joku turha ajatus soljahtaa veden pyörteisiin, lopuksi jää jäljelle jotain, minkä tietää olevan tärkeää. Minulle jäi minun rakkaani.
lauantai 10. heinäkuuta 2010
Taas aljetaan
Hiki. Istun Ulla-Muijan keittiössä, ulkona lämpötila +29 astetta varjossa. Olen herännyt tänään klo 06.00 pieneltä luodolta, jonka pituus oli ehkä 25 m ja leveys 10 m. Luoto sijaitsee Pirkanmaan Pyhäjärvellä, Ohralahden suulla. Sillä ei ole nimeä, ristin sen Ulla-Muijaksi. Siellä oli hyvä nukkua.
Siirrän tähän blogiin - tai ainakin yritän siirtää - aiempia kirjoituksia omilta tulevilta sivuiltani. Kirjoittaminen on helpompaa tänne blogiin suoraan, kuin itse hallinnoimilleni sivuille, joita ei edes vielä näy. En ole niitä vielä julkaissut, on ollut kiireitä...
Nukuin luodolla, sillä jouduin tuulen yllättämäksi. Aiemmin torstaina lähdin melomaan Nokialta Viinikanniemestä klo 17.45 kohti Katajasaarta. Perillä olin n. 22 kilometrin jälkeen klo 22.30, matkalla pidin yhden ruokatauon ja muita lyhyempiä taukoja. Tyventä ei ollut, sanotaan puolituulista, harmillisesti joko laitamyötäinen tai -vastainen. Päivämatkana 22 km on liikaa, olin perin väsynyt perille päästyäni.
Seuraavana päivänä päätin lähteä ositetulle paluumatkalle. Perjantaina sää oli pitkään pilvinen ja tuulinen, katsoin sääpalvelusta, että tuuli hiukan tyyntyisi illalla, mutta höpön höpön. Tyyniä osuuksia oli niemien ja saarten suojissa, mutta viimeisellä etapilla laineet olvat liian suuria, jäin ajattelemastani yöpaikasta ehkä kilometrin. Tein laineiden keskellä äkkikäännöksen ja surfasin pikkuiselle luodolle, jonka sittemmin totesin varsin kodikkaaksi. Laitoin Erätoverista tuulisuojan ja nukuin taivasalla runsaan aterian jälkeen kuin murmeli.
Tänään siis heräsin klo 06.00, söin leipää, kasasin romppeet ja lähdin melomaan tuiki tyynessä kohti Nokiaa klo 07.00. Tuli mentyä pari ylimääräistä kilometriä, kun tutkin pääseekö Avesaaren ja mantereen välistä melomaan. Kartan mukaan pääsi, mutta todellisuus oli toinen.
Olin Viinikanniemessä klo 11.00, varsin ajoissa. Ultsin lapset oli määrä noutaa klo 14.00 leiripalautuksesta. Nyt olemme lasten kanssa, Ultsi on reissussa ja minä keitän kohta perunoita.
Siirrän tähän blogiin - tai ainakin yritän siirtää - aiempia kirjoituksia omilta tulevilta sivuiltani. Kirjoittaminen on helpompaa tänne blogiin suoraan, kuin itse hallinnoimilleni sivuille, joita ei edes vielä näy. En ole niitä vielä julkaissut, on ollut kiireitä...
Nukuin luodolla, sillä jouduin tuulen yllättämäksi. Aiemmin torstaina lähdin melomaan Nokialta Viinikanniemestä klo 17.45 kohti Katajasaarta. Perillä olin n. 22 kilometrin jälkeen klo 22.30, matkalla pidin yhden ruokatauon ja muita lyhyempiä taukoja. Tyventä ei ollut, sanotaan puolituulista, harmillisesti joko laitamyötäinen tai -vastainen. Päivämatkana 22 km on liikaa, olin perin väsynyt perille päästyäni.
Seuraavana päivänä päätin lähteä ositetulle paluumatkalle. Perjantaina sää oli pitkään pilvinen ja tuulinen, katsoin sääpalvelusta, että tuuli hiukan tyyntyisi illalla, mutta höpön höpön. Tyyniä osuuksia oli niemien ja saarten suojissa, mutta viimeisellä etapilla laineet olvat liian suuria, jäin ajattelemastani yöpaikasta ehkä kilometrin. Tein laineiden keskellä äkkikäännöksen ja surfasin pikkuiselle luodolle, jonka sittemmin totesin varsin kodikkaaksi. Laitoin Erätoverista tuulisuojan ja nukuin taivasalla runsaan aterian jälkeen kuin murmeli.
Tänään siis heräsin klo 06.00, söin leipää, kasasin romppeet ja lähdin melomaan tuiki tyynessä kohti Nokiaa klo 07.00. Tuli mentyä pari ylimääräistä kilometriä, kun tutkin pääseekö Avesaaren ja mantereen välistä melomaan. Kartan mukaan pääsi, mutta todellisuus oli toinen.
Olin Viinikanniemessä klo 11.00, varsin ajoissa. Ultsin lapset oli määrä noutaa klo 14.00 leiripalautuksesta. Nyt olemme lasten kanssa, Ultsi on reissussa ja minä keitän kohta perunoita.
Tie vie
Luin juuri viimeisimmän kirjoituksen Nina Sarellin blogista, mainiota tekstiä. Muistui mieleen omat kokemukset Tansaniasta ja Lapista.
Olin entisen naiseni ja lapsen kanssa Tansaniassa tuttaviemme vieraana. Tuttavaperheessä toinen työskenteli lähetystössä ja toinen eräässä järjestössä. Hyviä ihmisiä.
Tultuamme Dar es Salamiin kävi niin onnekkaasti, että rouvalle oli tullut työmatka eteläiseen Tansaniaan ja meiltä kysyttiin halukkuuttamme mukaan. No totta vieköön, 500 km halki Tansanian autolla, en parempaa seikkailua voisi kuvitella. Lähdimme seuraavana aamuna.
Reissu sinänsä olisi pitemmänkin kirjoituksen arvoinen, mutta siitä ehkä myöhemmin. Matkalla katselin vaihtelevia seutuja, asumuksia ja maaseutua. Tuttavamme kertoilivat, kuinka tiehanke edistyy miten edistyy, mutta sen myötä saadaan syrjäseudullekin paremmat liikenneyhteydet. Mietin mitä se tarkoittaa. Toki ihmiset pääsevät liikkumaan paremmin, mutta mitäs tuosta, masaitkin edelleen kävelevät. Tavaroiden pitää liikkua! Kauppaa pitää käydä, Suomenkin bisnekselle pitää avata uria Tansanian liike-elämään! Maailma yhdenvertaistuu, kun joka paikasta saa sitä kaikkea, mitä meiltäkin. Just joo. Kenellä siihen on varaa?
Auttaako se tie kylän köyhiä ansaitsemaan leipänsä niin, että se on myös tulevaisuudessa turvattu? Vai antaako se tie mahdollisuuden ulkopuoliselle taholle tulla noukkimaan rusinat pullasta? Kyseenalaistin tien hyötyä paikallisille, mutta tuttavamme sanoivat jyrkästi, että ei noin saa sanoa, tottakai siitä on hyötyä. Jäin miettimään.
Paljon myöhemmin olin Lapissa roudaamassa erästä pariskuntaa sinne tänne. Mielenkiintoinen oli vierailu Utsjoella erään viranhaltijan talossa. Erinomaisen hirvikeiton lisäksi sain avartaa päätäni merkittävästi. Isäntä jutteli turismista ja sen haitoista. Hyötyjä ei juuri lueteltu. Aikoinaan, ennenkuin Utsjoelle rakennettiin tie, ihmiset elelivät omillaan. Riistaa riitti, poroja hoidettiin ja kalaakin oli Tenolla kaikille. Kaikki oli perin mallikkaasti, kunnes joku etelän herra päätti, että nyt autetaan köyhää Lapin kuntaa ja rakennetaan sinne tie. Just joo.
Nyt on tilanne se, että tuskin kukaan paikallisista elää kalastuksella tai metsästyksellä, turistit koirineen jahtaavat riekot kauas tunturiin, ryöstökalastavat humalapäissään Tenon tyhjäksi ja sotkevat kelkoillaan poromiesten polut, että porotkin eksyvät. Etelän matkailuyritykset korjaavat sadon turisteilta ja voi olla että joku paikallinen pääsee joskus töihin heille. Jos ylipäätään kehtaa mennä.
Isäntä oli melkoisen kettuuntunut, syystäkin. Toivotti tervetulleeksi kyllä ja vaikka turistien kanssa, mutta sen pitäisi hyödyttää paikallista ja paikallisten elinkeinoja, eikä tientuomien. Sen pitäisi olla hillittyä fiilistelyä, eikä moottoroitua ekstriimiä. Sen pitäisi kunnioittaa sitä, mitä siellä on ja toivottavasti aina tulee olemaankin ja mikä on ainakin ennen antanut leivän ihmisille. Sitä saa tulla ihastelemaan, mutta ei ryöstämään.
Mikä antaa leivän Tansanian maaseudulla? Onko se jokin, minkä tie sinne tuo, vai onko se siellä jo?
Olin entisen naiseni ja lapsen kanssa Tansaniassa tuttaviemme vieraana. Tuttavaperheessä toinen työskenteli lähetystössä ja toinen eräässä järjestössä. Hyviä ihmisiä.
Tultuamme Dar es Salamiin kävi niin onnekkaasti, että rouvalle oli tullut työmatka eteläiseen Tansaniaan ja meiltä kysyttiin halukkuuttamme mukaan. No totta vieköön, 500 km halki Tansanian autolla, en parempaa seikkailua voisi kuvitella. Lähdimme seuraavana aamuna.
Reissu sinänsä olisi pitemmänkin kirjoituksen arvoinen, mutta siitä ehkä myöhemmin. Matkalla katselin vaihtelevia seutuja, asumuksia ja maaseutua. Tuttavamme kertoilivat, kuinka tiehanke edistyy miten edistyy, mutta sen myötä saadaan syrjäseudullekin paremmat liikenneyhteydet. Mietin mitä se tarkoittaa. Toki ihmiset pääsevät liikkumaan paremmin, mutta mitäs tuosta, masaitkin edelleen kävelevät. Tavaroiden pitää liikkua! Kauppaa pitää käydä, Suomenkin bisnekselle pitää avata uria Tansanian liike-elämään! Maailma yhdenvertaistuu, kun joka paikasta saa sitä kaikkea, mitä meiltäkin. Just joo. Kenellä siihen on varaa?
Auttaako se tie kylän köyhiä ansaitsemaan leipänsä niin, että se on myös tulevaisuudessa turvattu? Vai antaako se tie mahdollisuuden ulkopuoliselle taholle tulla noukkimaan rusinat pullasta? Kyseenalaistin tien hyötyä paikallisille, mutta tuttavamme sanoivat jyrkästi, että ei noin saa sanoa, tottakai siitä on hyötyä. Jäin miettimään.
Paljon myöhemmin olin Lapissa roudaamassa erästä pariskuntaa sinne tänne. Mielenkiintoinen oli vierailu Utsjoella erään viranhaltijan talossa. Erinomaisen hirvikeiton lisäksi sain avartaa päätäni merkittävästi. Isäntä jutteli turismista ja sen haitoista. Hyötyjä ei juuri lueteltu. Aikoinaan, ennenkuin Utsjoelle rakennettiin tie, ihmiset elelivät omillaan. Riistaa riitti, poroja hoidettiin ja kalaakin oli Tenolla kaikille. Kaikki oli perin mallikkaasti, kunnes joku etelän herra päätti, että nyt autetaan köyhää Lapin kuntaa ja rakennetaan sinne tie. Just joo.
Nyt on tilanne se, että tuskin kukaan paikallisista elää kalastuksella tai metsästyksellä, turistit koirineen jahtaavat riekot kauas tunturiin, ryöstökalastavat humalapäissään Tenon tyhjäksi ja sotkevat kelkoillaan poromiesten polut, että porotkin eksyvät. Etelän matkailuyritykset korjaavat sadon turisteilta ja voi olla että joku paikallinen pääsee joskus töihin heille. Jos ylipäätään kehtaa mennä.
Isäntä oli melkoisen kettuuntunut, syystäkin. Toivotti tervetulleeksi kyllä ja vaikka turistien kanssa, mutta sen pitäisi hyödyttää paikallista ja paikallisten elinkeinoja, eikä tientuomien. Sen pitäisi olla hillittyä fiilistelyä, eikä moottoroitua ekstriimiä. Sen pitäisi kunnioittaa sitä, mitä siellä on ja toivottavasti aina tulee olemaankin ja mikä on ainakin ennen antanut leivän ihmisille. Sitä saa tulla ihastelemaan, mutta ei ryöstämään.
Mikä antaa leivän Tansanian maaseudulla? Onko se jokin, minkä tie sinne tuo, vai onko se siellä jo?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)